perjantai 4. tammikuuta 2019

"Nyt uuden lain nojalla raskaana oleva nainen voi halutessaan saada abortin Irlannissa 12. raskausviikkoon asti. Yhdeksänteen raskausviikkoon asti raskaus voidaan keskeyttää yleislääkäriltä saatavilla lääkkeillä ja 9.–12. raskausviikon aikana sairaalassa."
       
                                            ANTAKAA MINUN ELÄÄ!

Tiesitkö, että joka tunti surmataan kansamme keskeltä yksi pieni poika tai tyttö?

10 000 lasta vuodessa ei saa oikeutta elää.

Joskus mietin epäoikeudenmukaisuutta maassamme.
Syyttäjä vaatii käräjäoikeudessa suden surmaajalle vuoden ehdotonta vankeutta, sekä aseen menettämistä valtiolle. Sakot päälle.

Tietoisen ja harkitun ihmislapsen surmaamisesta kohtuun, saa operaation suorittanut lääkäri kelpo palkan.

Äiti, jonka toimesta ja päätöksellä lapsi ei saa lupaa syntyä, joutuu kantamaan syntymättömän lapsen tunnollaan koko elämänsä ajan.

Mistä minä sen tiedän?

Näiden kolmenkymmenen vuoden ajan, jossa olen toiminut rukouspalvelijana, olen kohdannut äitejä, joiden tunnolla painaa kohtuun surmatun lapsen muisto.

Olipa ihminen uskossa tai ei, niin kerran vielä hän joutuu Pyhän Jumalan edessä vastaamaan.

On nimittäin niin, ettei Jumalaa voi sulkea ulos ja tehdä olemattomaksi sillä, ettei usko häneen.

Lapsen surmaaminen on veriruskea synti, joka on mahdollista saada anteeksi, vain suostumalla tulemaan Jumalan eteen, joka Sanassaan sanoo:

Vaikka teidän syntinne ovat veriruskeat, tulevat ne lumivalkoisiksi. Vaikka ne ovat purppuranpunaiset, tulevat ne villanvalkoisiksi! (Jes. 1:18)

Jeesus kantoi kaikki syntimme ja sairautemme ristinkuolemaan ja sai aikaan iankaikkisen sovituksen!

Syntymättömän puolesta: Anna minun elää!

https://youtu.be/ISZU6PmIezU



sunnuntai 30. joulukuuta 2018


                                             Uuden vuoden kynnyksellä!

Millaisin ajatuksin uuteen vuoteen?

Mitä jäi taakse, mitä tuli tehdyksi väärin, mikä onnistui?

Vuoden päättyminen on kuin tilinpäätöksen aikaa.
On asioita, jossa nyt jälkeenpäin katsoen, toimisi toisella tavalla.
Jos voisi peruuttaa, kelata taaksepäin ja korjata.

Mutta ei, aika kiitää eteenpäin ja elämän taustapeilistä näkyy taaksejäänyt kaikkinensa.

Suomenmaata kiertäessäni omassa työssäni, evankelistana, olen saanut kuvaa suomalaisesta sielunmaisemasta.

Monet kyynelten peittämät silmät, käsittämättömiltä näyttävät vaivojen valjaat.
Pelot, huolet ja ahdistukset,

Missä on Jumala, joka kerran auttoi ja taivastielle armahti?
Mitä tein väärin, miksi Jumala rankaisee ja miksi Hän on ääneti?

Näiden lähimmäiseni sydämen tuskaisien huoksuksien kuulijana olen saanut olla uudelleen ja uudelleen.

Niissä pienissä rukoushetkissä yhteisessä sydämen huokauksessa ja hädässä vuodatettu harmaus ja musta purkautuu sydämen kyyneliin.

Niin monta kertaa taakse jääneen vuoden aikana olen kaivannut kahvaa tai nappia, jota voisi kääntää tai painaa, jotta lähimmäiseni pääsisi taakoistaan.

Pienen hetkisen viivymme kuorminemme, yhdessä kolkuttaen Pyhille oville.
Kaiken toivottomuudenkin keskellä Jumala on!

Minun iloni on suuri aina kun kyyneleissä kimaltaa Kristuksen pyhyyden kimallus. Kun arka hymy kohoaa, kuin aurinko näkyviin mustien pilvien takaa.

Näillä pyhillä matkoilla usein rukoilen, että Herra, joka kerran kutsui työhönsä, antaisi taivaalliset työkalut, joilla taitaisi särkyneet korjata ja saattaa lähimmäistä sen ristin juureen, jossa Vapahtajamme tuskien päivänä runneltuna riippui.

Vain ristin luona haavoittunut sidotaan ja heikoista heikoimman viereen armo kumartuu.

Jos Herra suo matkani jatkuvan, edelleen pyydän, että näissä ihmiskohtaamisissa Jumalan armo saattaisi ilmestyä lähimmäiseni parhaaksi!

Sinulle, ystäväni, toivotan:

Siunattua vuotta 2019 Vapahtajan lähellä ja Häneen turvaten!

lauantai 22. syyskuuta 2018


                                                    Meillä on uusi naapuri!

Tikka koversi pöntön aukkoa sopivammaksi ja rupesi taloksi.
Hämmästyttävän tarkka on tikan sisäinen kello.

Joka ilta se tulee muutaman minuutin iltaseitsemän jälkeen ja vilahtaa pönttöön.
Joskus se jää katselemaan maisemia, niinkuin turisti konsanaan, ennen vetäytymistään tikan uneensa.

Aamulla auringon nousun aikaan se lähtee päivän lennoille. Joskus aamuisinkin se katselee ensin ja varmaan pohtii, mihin sitä tänään pyrähtäisi.

Luonto on ihmeellinen, jokainen päivä on erilainen, uusi ja yllätyksillä täytetty.
Jokainen päivä on Jumalan lahja.

Voimme jokainen kohdaltamme valita, vaellammeko valkeuden lapsina ja olemmeko siunauksena lähimmäisemme elämässä.

Tämä aika on itsekkyyden aikaa. Ihmiset pitävät kiinni omastaan ja haalivat lisää, eivätkä koskaan saa tarpeeksi.

Ajattele, yksi euro päivässä antaa yhdelle ihmiselle elämän, johon sisältyy ruoka, koulu, vaatetus ja huolenpito.

Euro on suuri raha, jos se pitäisi antaa lähimmäisen hyväksi, mutta sitä tuskin huomaakaan silloin, kun askeleet kulkevat markettien yltäkylläisyydessä.
Minulle tätä, tuota ja vielä tuotakin. Se on nykyihmisen loppumaton loru.

Orpolapsi Intiassa kadulla kerjäämässä ja tonkimassa roskia, on liian kaukana.
Ei sitä voi katsoa, ei se kuulu minulle ja auttakoon joku toinen, joku jolla on enemmin.

Onko euro paljon?

Kuitenkin tuo yksi euro tuo yhdelle pienelle, kaikkein haavoittuvimmalle avun.
Yhden ihmisen elämä. Onko se euron arvoinen?

Meillä on muutamia orpolapsia, joiden elämää olemme lähteneet tukemaan.
Syvästi olemme vakuuttuneita siitä, että elämämme on sen kautta on tullut siunatuksi.

Meidän pieni apumme on ollut kuin käsi, joka on nostanut yhden pienen kiinni elämään.

Viime talvena, kun lunta oli tuiskunnut tie täydeltä, olisi voinut kutsua auraajan, joka olisi korvausta vastaan lingonnut lumet pois.

Nyt kolatessani lumia, mieleni valtasi ihan liikutukseen asti ajatus, että saan laittaa pienten lasten elämäksi nyt säästyneet eurot.

Hope to India on voittoa tekemätön yhdistys joka on ikäänkuin ojennettu avun käsi Intiassa toimivan orpokodin tukemiseen. Siellä on 6500 orpolasta.

He ovat löytäneet linnun lailla kodin ja suojan.

http://hopetoindia.com/?page_id=339&lang=fi

torstai 6. syyskuuta 2018


                                                       No, mitä kuuluu?

Tuttu kysymys ystävien kohdatessa. Usein kysymykseen tulee vastatuksi melko suppeasti.
"No, ihan hyvää. Eteenpäin mennään!"

Paljon on tänä vuonna kuitenkin saanut nähdä ja kokea.
Iloa ja surua. Siunattuja kokousmatkoja lähelle ja kauemmas.

Vuoden vaihteessa tein harkitun päätöksen elämäntaparemontista.
Toteutus alkoi jo ennen joulua, ostaessani digitaalivaakan.
Suunnitelma oli pudottaa keskivartaloon kerääntynyttä painoa kuutisen kiloa.
Ei äkisti, vaan pikkuhiljaa, kuusikymmentä grammaa päivässä.

Painoa oli lähtenyt kertymään vaalean leivän, leivonnaisten ja makkaran kautta.
Vuoden alussa lopetin siis makkarat, leivonnaiset ja vaalean leivän.
Rasvaisen lihan korvasimme kalalla ja broilerilla.

Tuo kuusikymmentä grammaa oli helppo saavuttaa päivisin, ja jo viikon välein katsottuna paino alkoi pudota. Kuukaudessa kilo kahdeksansataa grammaa.
Neljässä kuukaudessa olin päässyt tavoitteeseen. Se tuntui hyvältä.

Tyttäremme oli aiemmin siirtynyt vegaaniseen ravintoon.
Aluksi sitä vähän oudoksuin omalle kohdalleni, mutta ajatus vegaaniruuasta jäi itämään ajatuksiin.

Elokuun alussa olin kasvanut päätökseen siirtyä vegaanieväille.
Keittelin herkullisia kasviskeittoja, söin nyhtökauraa ja soijapihvejä.
Nyt kuukauden kokemuksella olen tyytyväinen elämäntaparemontin myönteisiin vaikutuksiin.

Videoleikkeen keitto on bravuri parhaasta päästä!
-desilitra pieneksi kuutioitua perunaa
-desilitra pieneksi kuutioitua sipulia
-desilitra herne-maissi-paprikaa
-kolme desilitraa vettä
-ruokalusikallinen vehnäjauhoja (sekoitetaan kylmään veteen)
-yksi kasvisliemikuutio
-pieni porkkana kuutioituna
-hieman silputtua ruohosipulia
Keitetään hauduttamalla
puolisen tuntia.




Kuluneen vuoden aikana olemme saaneet kokea Jumalan hyvyyttä monella tavalla.
Hän on varjellut tieliikenteessä ja kotona arjen töissä.

Kerron sinulle veden ihmeestä.

Kuivina kesinä pihamme vanha kaivo, sellainen kahdeksan renkaan syvyinen, tahtoi ehtyä. Jossakin vaiheessa kesää koimme tuon veden loppumisen. 
Saunavesi piti noutaa, joko kottikärryillä lähteestä parinsadan metrin päästä juurrakkoisen polun takaa, tai peräkärryllä keskustaan rakennetusta matonpesupisteen hanasta.
Vuosi vuodelta jouduimme tähän samaan tilanteeseen.

Eräs ystävämme päivitteli tukalaa osaamme ja viimein hän kehoitti ottamaan kylältä kaivurin, joka kaivaisi uuden kaivon. Hän maksaisi laskun!

Ajatus tuntui aluksi hyvältä, mutta sisäinen tunnistin oli levoton.
Koska emme kokeneet varmuutta, emmekä lupaa edetä, annoimme hyvän tarjouksen mennä ohitse ja jäimme odottamaan ihmettä.

Ihmettä kannattaa aina odottaa.

Joskus ihmissilmin katsottuna hyvä, onkin Jumalan varaaman paremman edellä.
Kuljin helteisenä päivänä pihamaalla, niinkuin monasti ennenkin. Luonto kaipasi vettä.
Silmäni kiintyi perunapellon reunassa, muuhun luontoon verrattuna, vehreämpään kohtaan.

Herra hyvyydessään auttoi meitä vedenkaipaajia ja vaikutti, että hain aitasta lapion ja aloin kaivaa. Ei se järkevältä tuntunut. Tuttu pihapiiri, tutut kivet ja kokkareet, mutta jotakin sisäistä innoitusta virtasi, ja lapiolla siirtyi multa. Mullan alla oli ohutta hiekkaa, hiesua. Kun olin kaivanut puolisen metriä, alkoi kuoppaan tihkua vettä.

Käsittämätöntä! Neljänkymmenen metrin päässä on lähes viisimetrinen kaivo tyhjillään.

Kun olin päässyt metrin syvyyteen, tihkui vettä jo niin runsaasti, että viimeisetkin epäuskon ajatukset väistyivät ja huulilta pulppusi kiitos.
Miten edetä tästä. Samoin kuin talonrakentamisen, koin että tämänkin homman saan tehdä yksin.

Peräkärryllä hain Ristiinasta neljä, halkaisijaltaan kuudenkymmenen sentin kaivonrengasta. Yksi rengas painoi satakuusikymmentä kiloa.
Mietin, miten ihmeessä saan lasketuksi renkaan kaivannon pohjalle.

Usein Herra antaa viisautta yöllisissä hetkissä. Joskus jopa unessa. Niin tälläkin kertaa. Kaadoin koivun ja tein siitä viisitoistametrisen vipuvarren. Kaivannon viereen kiinnitin tukipuin metrisen pystypölkyn. Nostin vipuvarren pölkyn päälle niin että pari metriä oli kaivannon puolella ja loppu vastapainona. Pystytolpassa oli varmuudeksi ohjausrimat, jottei painava kuorma pääsisi kierähtämään.

Seuraavaksi kiinnitin vipuvarren päähän ketjutaljan, ja homma voi alkaa.
Kuopan kaivaminen oli runsaan vedentulon takia hankalaa, koska vesi murensi kuopan reunoja ja valutti hiesua pohjalle. Sain kuitenkin paaluttamalla estettyä sortumista.




Kaikki neljä rengasta siirtyi ja laskeutui hallitusti paikoileen.
Täytin kaivannon soralla ja heitin kaivokalkkia kaivon pohjalle.

Nyt tänä poikkeuksellisen kuivana kesänä on suuri ilo Jumalan kunniaksi todeta, että vesi on riittänyt. Vaikka siinä on vain kuudenkymmenen sentin halkaisijalla oleva rengas, ja syvyyttä hieman yli kaksi metriä, niin sieltä saa ammentaa hyvää ja kirkasta vettä. Nopsasti tulee vesi otetun tilalle.

Kiitos Jumalalle vedestä!