Elämä on kuin virta.
Sitä ei voi padota eikä pysäyttää.
On vain tämä hetki.
Kallisarvoinen ja pyhä.
Hetken kuluttua taaksejäänyt, muistoihin piirtynyt tai unohdettu.
Joskus mietin, mistä minut muistetaan, kun virta on kulkenut ja vienyt pois?
"Kukahan tuokin oli?" Joku lukee pientä ilmoitusta lehden sivuilta, lähteneitten osastolta. Laittaa lehden sivuun ja rientää päivän toimiin.
Olenko kylvänyt hyvää vai pahaa? Onko vakkasessa ollut olkia, vaiko siemeniä.
Millaisia siemeniä?
Olenko osannut elää, niinkuin olen puhunut?
Olenko osannut kertoa, että virran alajuoksulla, siellä minne virta avautuu suureen ja ihmeelliseen, on vastaanottaja valppaana.
Sama vastaanottaja, joka yläjuoksulta matkaan auttoi. Elämän antaja.
Elämän antaja kerran kulki saman reitin. Ihmisenä, ihmisen kaltaisena.
Koko virran, kuolemaan asti. Siksi vastaanottaja on, ettei kenenkään elämä virtaisi pimeyteen, vaan muuttuisi kristallivirraksi kirkkaudessa.
Ristin voimassa ja sovittajaan luottaen uskallan uskoa ja antaa virran virrata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti